Blogit

On paljon ihmisryhmiä, kulttuureja, elämäntyylejä ja ulkonäöllisiä seikkoja, jotka ansaitsisivat enemmän representaatiota. Tällä kertaa olen valinnut aiheekseni kuitenkin pienen, jonkun mielestä ehkä vähäpätöisen seikan: silmälasit.

Sain ensimmäiset silmälasini 8. luokalla. Olin silmälääkärin antamasta tuomiosta harmissani, mutta lohdutin itseäni sillä, että kyseessä olivat vain lukulasit. Minun ei tarvitsisi käyttää niitä jatkuvasti.

Vastaus otsikon kysymykseen on hyvin yksinkertainen, retkellä voi olla aina kun itsestä siltä tuntuu. Ja asiat kun ottaa aina vähän retkeilyn kannalta, niin ei tule suoritettuakaan liikaa. Blogini nimi "Aina vähän retkellä" paljastaakin hyvin paljon omasta suhtautumisestani elämänmenoon sekä tietysti myös suhteestani retkeilyyn.

Retkeily on ennen kaikkea tietynlainen mielentila. Itselleni tuon mielentilan saavuttaminen vaatii hetken irtautumisen arkisista asioista, ympärille vähän luontoa tai jonkun tavallisuudesta poikkeavan paikan ja plussaa on, jos mukana sattuu olemaan evästä. Retkeilytiloihin pääseminen sisältää usein myös etenemistä paikasta toiseen omia lihasvoimia käyttäen.

Sairastin koronan armeijassa ja nyt aion kertoa, millaista se oli. Kerron myös hieman siitä, kuinka Puolustusvoimat hoiti asian.

Oireita minulla oli ollut jo pitkin viikkoa, mutta vasta perjantaina 14. tammikuuta lähdin testeihin. Alkuperäinen suunnitelma lomista oli, että ne alkaisivat seuraavan viikon perjantaina eli 21. tammikuuta. Päivä oli riskialtis, koska karanteeni kestäisi kahdeksan päivää, joten lomien palaminenkin kävi mielessä. Päätin lähteä testeihin, koska olin ilmiselvästi altistunut. Olihan minun lähin “työkaverini” saanut positiivisen tuloksen. Sen lisäksi olin viettänyt aikaa muiden positiivisiksi todettujen kanssa. Pidin tulosta varmasti positiivisena jo ennen testiin menoa.

Minulta kysytään joskus, onko aiheita, joista tietoisesti vältän kirjoittamasta täällä blogissani. Vakiovastaukseni taitavat olla alkoholi ja opiskelijabileet.

Ajattelin pitkään, että en voi puhua blogissani näistä aiheista. Samallahan joutuisin myöntämään, että käytän itsekin joskus alkoholia ja tanssin yökerhon lattialla. Blogiani lukevat sukulaiset saisivat sitten oikein joukolla kauhistella, että onko sillä kaikki aivan kunnossa.

Makoilin juuri tuttuun tapaani punkassa. Sain viestin kotirintamalta, että autoni vakuutusmaksut täytyisi maksaa.

Vuoden vaihtuessa olen alkanut ottamaan vastuuta enemmän, aikuistua. Joulukuun alussa otin ensimmäistä kertaa auton nimiini, ja yhtäkkiä kaikki säästöni olivat kadonneet. Säästöt, jotka kovalla työllä olin kerännyt valmiiksi muuttoani varten, katosivat hetkessä. Toisaalta olen ylpeä saavutuksestani.

Vaikka olen elänyt koko elämäni 2000-luvulla, suurin osa lapsuuteni saduista päättyi sanoihin "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Mitä pahaa onnellisessa lopussa on, saattaisi joku kysyä. Paljonkin.

Vaikka tosielämän linnat ovat kivikerrostaloja ja prinssit milloin minkäkin ammattikunnan edustajia, on käsitys "onnellisesta lopusta" kuitenkin kuin lapsuudensaduissa konsanaan. Jossain aikuisuuden vaiheessa ihmisen oletetaan löytävän puolison, asettuvan aloilleen ja perustavan perheen.

Tarkastellessani keskustelua joulusta ja sen herättämistä tunteista sisäinen keittiöpsykologini pääsee valloilleen. Hiljaa mielessäni leikin oman elämäni besserwisseriä ja sanelen muille, mitä heidän kannattaisi tunteidensa suhteen tehdä.

Joulua pidetään yleensä ajanjaksona, jolloin koetaan poikkeuksellisen paljon onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita. Toisaalta viime vuosina on uutisoitu myös yhä enemmän joulun herättämistä vaikeista tunteista, kuten surusta ja yksinäisyydestä.

Vietin armeijassa jälleen 24 yötä. Koronan vuoksi kiinnioloajat ovat pidentyneet. Tällä hetkellä pisin “gines” onkin ollut 29 päivää. Lomatkin ovat täten pidempiä. Lomien pituus vaihtelee viikosta kahteen, joten se kompensoi jotenkin pitkiä kiinnioloja.

Kiinniollessa ei tule ajateltua ulkomaailmaa. Bensan hinta on noussut yllättäen liki kahteen euroon litralta, kun viimeksi lomilla ollessani selvisin 1,8 euron litrahinnalla. Kirjoitushetkellä Nurmeksessa onkin neljänneksi korkein bensan hinta koko Suomessa. Unohdin myös, että on muitakin ruokia kuin riisi ja kana, joista saa armeijassa kyllikseen.

Tänä syksynä ripustin ensimmäistä kertaa lappuja oman asuntoni jääkaapin oveen. Vähäpätöiseltä kuulostava arjen rituaali oli minulle tärkeä etappi oman kodin rakentamisessa.

Tulen sellaisesta perheestä, jossa jääkaapin ovi on pursunnut postikortteja, lukujärjestyksiä, muistilappuja, listoja ja lasten kuvia. Usein rävänttiä on kertynyt kaapin kylkeen niin paljon, että vanhat laput ovat peittyneet uusien alle. Siinä sitten onkin ollut miettimistä, kenen lähettämän postikortin kehtaa poistaa ja kenen jättää. Saavatko lähettäjät tietää?

Elämässä tulee välillä vastaan pettymyksiä. Itse näen, että pettymysten hetkillä otetaan miehestä tai naisesta mittaa. Pettymyksen tunteen hallinta, siitä palautuminen sekä virheistä oppiminen ovat osa itsensä kehittämistä.

Olen elämäni aikana oppinut ehkä liiankin hyvään. Perheeni tai lähipiirini suhteen ei ole ollut pettymyksiä, harrastuksissa on ollut kivaa, eikä minua ole koulussakaan syrjitty. Pahimmat pettymykset olen siis kokenut keskellä viikkoa karkkihyllyllä, kun en ole saanutkaan äidiltä lupaa ostaa karkkia. Vanhemmalla iällä pahimpia pettymyksiä olivat hävityt NHL-pelit tai kun suosikkijoukkueeni ottikin nokkiinsa ja hävisi sarjaa johtavaa joukkuetta vastaan.