Kun aseet olivat vaienneet rintamilla ja miehet kotiutettu jatkosodan jälkeen, edessä oli riekaleisen maan jälleenrakentaminen. Rintamalta kotiutuneiden lisäksi asutettavana oli satoja tuhansia kotinsa rajan taakse menettäneitä.

Raju rakentaminen näkyi ja tuntui myös Ylä-Karjalassa. Väestömäärän kasvaessa myös Nurmeksen kauppala kaipasi lisää elintilaa, ja katseet kääntyivät Mikonsalmen yli. Uudisrakentamisen alue oli erityisesti rautatieläisten ja poliisien suosimaa aluetta, varsinkin nykyinen Pitkänrannankatu, joka kansankielessä muuntui pian Pamppukujaksi.

– Olihan täällä turvallista varttua. Tosin varjopuolena oli, että kun alueella asui paljon poliiseja, se haittasi ”harrastustoimintaa”, veistelee ikänsä Itäkaupungissa asunut Matti Asikainen.

Asikaisen isä, Nurmeksen kunnalliselämässä kunnostautunut Veikko Asikainen oli yksi alueelle rakentaneista rautatieläisistä. Hän pääsi rakentamaan omaa kotiaan olympiavuonna 1952. Myös perheen äidillä oli oma rooli rakennustarvikkeita hankittaessa.

– Isä rakensi, ja äiti kiersi keräämässä tarvikkeita. Nauloja kerättiin tulipalojen jäljiltä kaukaakin. Kun rautatieläisillä oli vapaalippu junaan, käytettyjä nauloja ja muita rakennustarvikkeita hankittiin pitkienkin matkojen päästä, Matti Asikainen kertoo.

Olympiakesä oli poikkeuksellisen sateinen, mikä viivästytti rakennusprojektia. Päivällä pystyyn kaivettujen perustusmonttujen seinämät liestyivät, ja ne oli kaivettava aina uudelleen ja täytettävä savimonttua soralla. Kun homma oli uusittu riittävän useasti, koitui se rakennelmien eduksi. Savimaa oli siinä sivussa vaihtunut routimattomaksi soraksi.

Tiiviissä yhteisössä yhteisöllisyys oli voimissaan, ja naapuriapu oli itsestäänselvyys. Matti Asikaisen kohdalla yhteisöllisyys naapurin kanssa syveni, kun askeleet kävivät yksiin kadun vastakkaiselle puolen muuttaneen naapurin tytön, tulevan puolison kanssa. Sittemmin Matti ja Kaisu Asikainen rakensivat oman talon samalle tontille.

– Ei tullut aikanaan hankittua mopoa, niin en tämän pidemmälle osannut lähteä, Matti Asikainen myhäilee.

Rekon päivä 12.3.

Säiden suhteen tuntuvat maailmankirjat olevan sekaisin. Monet arvailevat, seuraako poikkeuksellisen lauhaa ja vähälumista talvea ankara takatalvi vai aikainen kesä. Säitä pitkällä aikavälillä ei pystytä varmasti ennustamaan ja näin oli asia myös perinteisen maatalouden aikaan. Sääilmiöiden luonnontieteellisten selitysten puuttuessa niiden liittäminen uskontoon tai uskomuksiin loi kuitenkin turvallisuutta ja jonkinlaista hallinnan tunnetta tulevaisuudesta. Yleensä merkkipäivien sään katsottiin tarkoittavan ennusmerkkiä tulevista säistä. Rekon päivän säästä ennustettiin heinäajan säitä. Jos tuona päivänä oli pakkasta tiesi se heinäajalle poutaa, jos tuiskutti lunta, tiedossa oli hallaa.

Reko-nimi on suomennos nimestä Gregorius, ja muistopäivää 12. maaliskuuta vietetään katolisessa kirkossa paavi Gregorius I kuoleman muistoksi. Pyhä Gregorius I eli vuosina 540-604 ja toimi paavina vuodesta 590 kuolemaansa saakka. Hän oli Rooman kirkon aseman merkittävä rakentaja, joka aloitti suuren käännytystoiminnan ja tehosti verotusta varmistaakseen kirkon taloudellisen riippumattomuuden.

Varhaisessa ajanlaskussa kevätpäiväntasaus ajoitettiin Rekon päivään, ja tästä muistutti pitkään latinankielisestä värssystä suomennettu muistisääntö: ”Lamber ja Greus wuos wuodelt ain, Päivän ja Yön tuowat tasain.” Kevätpäiväntasaus asetettiin katolisen kirkon piirissä kuitenkin jo vuonna 1572 maaliskuun 21. päivään, jossa se edelleen on. Samalla oikaistiin jälkeen jäänyttä ajanlaskua 10 päivää.

Ajan kulua seurattiin Suomessa jo varhain puisten kalenterisauvojen avulla. Näihin riimusauvoihin oli veistetty merkki vuoden jokaiselle päivälle ja näiden viikonpäivämerkkien viereen erityiset merkkipäivät. Rekon päivän kohdalla sauvoissa käytettiin varsinkin rannikolla ankkuria, joka sisämaassa ymmärrettiin kauppiaan vaa’aksi. Niinpä sanottiin, että: ”Talonpoika kokoilee viimeiset puntarikalunsa ja lähtee sinä talvena viime kerran kaupunkiin, tekee porvarinsa kanssa vuoden rätingin saadakseen verorahat” (Pudasjärvi 1854)

Venäläistämispolitiikka leimasi Suomen viimeisiä vuosikymmeniä osana Venäjää. Ensimmäinen sortokausi alkoi suuriruhtinaskunnassa vuonna 1899. Suomalaiset uhmasivat sortoa eri tavoin, muun muassa passiivisella vastarinnalla. Jyrkimmin sortoa vastustivat aktivistit. Heidän toimintansa loi pohjan jääkäriliikkeelle sekä suojeluskuntajärjestöille myös Pohjois-Karjalassa.

Historian tutkija, tohtori Jukka Partanen kertoi suojeluskuntien perustamisesta ja alkuaikojen toiminnasta Nurmeksessa museon ja Nurmes-seuran yhdessä järjestämässä kotiseutuillassa.

Sekasortoista aikaa

Näkyvimpiä aktivisteja 1900-luvun alkupuolella Nurmeksessa olivat Matias Calonius, Ulric Damstén sekä Antti ”Buuri” Korhonen.

Aktivistien tavoitteena oli Jukka Partasen mukaan irrottaa Suomi Venäjästä. He ryhtyivät kouluttamaan suomalaisista maanpuolustusjoukkoja, ja jääkäriliike sai alkunsa. Syksyllä 1915 värjäystoiminta lisääntyi Nurmeksessakin. Yhdeksi etappi- ja turvapaikaksi muodostui Damsténin talo Porokylässä. Aktivistien vaimot kuuluivat usein lottajärjestöön.

Maaliskuun vallankumous Venäjällä 1917 mullisti asiat myös Suomessa. Vallankumousta juhlittiin esimerkiksi Joensuussa kolme päivää.

– Nurmeksessakin Matti Paulamiehen muistelmien mukaan hypittiin tasajalkaa ja kiljuttiin riemusta uutisen ehdittyä tänne, Partanen kertoi.

Yhteiskunnalliset olot olivat sekasortoisia, oli elintarvikepula, suuri työttömyys ja järjestysvalta oli romahtanut.

– Nurmeksessakin oli venäläisiä sotilaita vielä vuonna 1916 linnoitustöissä. Täkäläiset kieltäytyivät työpulasta huolimatta menemästä ryssille töihin, Partanen sanoi.

Vuoden 1915 lopulla Nurmekseen oli muuttanut asemamieheksi Edmund Kalsta (aikaisemmin Grönberg), joka oli innokas värväri ja itsekin jääkäri. Hän palasi Saksasta Suomeen 1918 ja oli täällä suojeluskunnan ensimmäinen paikallispäällikkö.

Ylikylä ensin

Kesä 1917 oli kaikkein levottominta aikaa. Elokuussa Nurmeksen kauppalanvaltuustolle tehtiin aloite kunnallisen suojeluskunnan perustamisesta. Se johti toiminnan kunnallistamiseen pian myös maalaiskunnan puolella.

– Jokaiseen kylään määrättiin suojeluskuntapäällikkö ja hänelle varamies, Jukka Partanen kertoi.

Ensimmäinen kyläsuojelukunta perustettiin Ylikylään lokakuun alussa. Myös sosialistit kokosivat omia järjestyskaartejaan.

– Niitä syntyi Lipinlahteen ja Sivakkavaaran, mutta toiminta oli vähäistä ja hiipui nopeasti, Partanen jatkoi.

Edellä mainittujen aktivistien lisäksi alkuaikojen johtomiehiä Nurmeksessa olivat muiden muassa Sofus Aallonheimo, E. Backberg, Tuomo Heikura, H. Kaarna, Vilho Kuittinen, Veikko Linnoila ja Urho Peltonen.

Joukkojen koulutustaso kohosi, kun Nurmekseen perustettiin vuonna 1918 oma koulutusleiri ja kouluttajaksi saatiin jääkäri Urho Sihvonen. Nurmeksessa sotilaskoulutusta sai yli 1 200 miestä rintamalle.

Harjoituksia pidettiin Partasen mukaan Pielisen jäällä sekä kauppalantalolla. Perustettiin niin sanottuja lentäviä osastoja, jotka lähtivät tarvittaessa suojelutehtäviin kotikunnan ulkopuolellekin.

– Nurmeksessa toimi jopa ratsuväkiosastokin, jota johti B. Envald, Partanen kertoi.

Suojeluskunnat toimivat vuosina 1918–1944 maanpuolustusjärjestönä, joka lakkautettiin valvontakomission määräyksellä syksyllä 1944.

Sipin päivä 15.2.

Helmikuun 15. päivä on kalenterissa Sipin ja Sipon sekä Sigfridin nimipäivä. Päivä on alkujaan 1000-luvulla eläneen Pyhän Sigfridin muistopäivä. Legendan mukaan Sigfrid tuli Englannista Ruotsiin kuningas Olavin pyynnöstä saarnaamaan kristinuskoa ja käännyttämään pakanoita. Sigfrid kohosi urallaan Växjön piispaksi. Hänellä on Ruotsissa samanlainen asema kuin meidän piispa Henrikillämme.

Suomessa Sigfridin eli Sipin-päivä on rytmittänyt maatalouden työkalenteria ja antanut vihjeitä kevään tulosta ja säästä.

Kanoja ja sikoja oli tietysti ruokittu sydäntalven ajan sisätiloissa, mutta Etelä-Suomessa Sipistä lähtien ne saivat etsiä osan ruuastaan omin neuvoin ulkosalta seinänvierustojen pälvistä ja tunkiolta. Elimäellä sanottiin, että "Sipristä sika seinustalle, kynttilästä kukko tunkiolle". Sanonnan ”kynttilä” viittaa 2.2. olevaan kynttilänpäivään.

Elikoilla oli osansa myös enteissä. Hyvä vuosi oli tiedossa, jos vesi tippui räystäältä jo sen verran, että kana sai juodakseen. Vuoden aikana saatavien munien määrä oli sama kuin kuinka monta tippaa kana sieltä joi.

Sipin päivän vesisade tietää vihreää ruohoa ja hiirenkorvia lehdissä toukokuun alkupuolella.  Mutta jos Sipinä pyryttää, on jäljellä vielä 40 pyryä, uskottiin ainakin Heinolassa.

Nurmeksen kauppalassa lapsuutensa ja nuoruutensa asuneiden Kaisa Salosen (os. Mauranen), Meeri Heikkisen (os. Näsänen) ja Anna Kristina Rossanderin elämä alkoi heidän omien sanojensa mukaan talvisodasta. Siitä on ensimmäiset muistot.

Heikkisen isä oli konduktööri ja Nurmeksen asemalla, kun hän kuuli evakuoinnista. Heikkinen muistaa, kuinka isä oli juossut kotiin, käskenyt alkaa pakata ja soittanut Muuruvedelle, että perhe on tulossa.

– Minulla oli iso nukke, jonka nimi oli Heta. Sanoin, että Heta ainakin otetaan mukaan, mutta äiti tiuskaisi, että mitään hetoja ei oteta mukaan.

– Iltaisin sitten aina rukoilin, että levolle laske luojani, suojaa, ettei pommi laske isän ja Hetan päälle. Nukke istui odottamassa kotona, kun tulimme evakosta, Heikkinen kertoo.

Salonen joutui evakkoon Kiuruvedelle, jonne tuli viesti, että kotitalo palanut, mitä Salonen alkoi heti parkua. Myöhemmin tuli kuitenkin toinen viesti, jonka mukaan vain talon nurkat olisivat palaneet.

– Kun tulimme takaisin, vain savupiiput olivat jäljellä, vaikka minulle oli sanottu, että vain nurkat paloivat. Muistan sen aina.

Puun alle suojaan

Talvisodan jälkeen palattiin kotiin. Katukuva oli Kaisa Salosen mukaan traaginen. Esimerkiksi Kirkkokatu oli pommitettu molemmin puolin. Sodan aikana kauppalaan pudotettiin 425 sirpalepommia ja noin 2 000 palopommia. Alkoi suuri jälleenrakennus.

– Joka paikassa oli hirveä pauke. Asuntopula oli suuri. Samalla oli tunne, että ei tämä tähän jää, Salonen muistelee.

Jatkosodan aikaan naiset olivat jo kouluikäisiä ja kävivät koulua kauppalantalossa eli kaupungintalossa. Ilmahälytykset saivat aina kaikki liikkeelle ja ulos.

– Meille oli jokaiselle määrätty oma puu, jonka alle menimme suojaan. Olimme rakentaneet sinne lumesta poterot, Anna Kristina Rossander kertoo.

Pommitukset jäivät muutenkin naisten mieliin. Meeri Heikkinen muistaa, kuinka hän oli sisariensa kanssa erään pommituksen aikaan yksin kotona. Ilmahälytys ei ehtinyt tulla ennen kuin alkoi jyskyä, eikä pimennysverhoja ollut ehditty panna paikoilleen.

– Koko kauppala oli valaistu. Äiti juoksi pitkin pihoja kotiin, koska tiesi, että olemme kotona kolmistaan. Myöhemmin hän kertoi, kuinka oli nähnyt hirveästi palopommeja siellä täällä.

Vanhemmissa turva

Sota-aika oli mukana lapsien leikeissäkin. Anna Kristina Rossander muistaa, kuinka leikissä lähdettiin evakkoon ja kaikille nukeille pakattiin mukaan vaatteita. Lisäksi linnuille pidettiin sankarihautajaisia.

– Emme me kuitenkaan hirveästi tainneet surra tai pelätä. Olimme niin lapsia. Sota tuntui joskus jännältäkin. Evakkoon lähdöstä näen kyllä vieläkin painajaisia, Kaisa Salonen sanoo.

– Vanhemmat eivät hätäilleet, he olivat hyvä turva, ja kotona tuntui turvalliselta, Meeri Heikkinen jatkaa.

Myös kauppalassa majoittuneet sotilaat toivat turvaa. Toisaalta Salonen muistaa pelänneensä saksalaisia sotilaita, koska nämä olivat niin totisia ja marssivat aina tahdissa.

Heikkinen kertoo, että hänen kotinsa vieressä olevassa työväentalossa asui suomalaisia sotilaita koko jatkosodan ajan.

– Aidassa oli rako, jonka kautta sotilaat antoivat tuohesta tekemiään sormuksia.

Toiveikasta aikaa

Sodan jälkeisen ajan Anna Kristina Rossander, Kaisa Salonen ja Meeri Heikkinen muistavat hyvänä ja toiveikkaana aikana, vaikka oli pula-aika.

– Ei ollut ruokaa paljoa, mutta toisaalta ei ollut sotaakaan, Salonen toteaa.

Naisten muistikuvissa kaikki olivat ystävällisiä ja auttoivat toisiaan. Ihmiset myös seurustelivat enemmän keskenään. Ikkunaverhoista tehtiin juhlapukuja, ja kaupasta ostettiin puurokastikejauhetta, josta tehtiin yhdessä marjojen ja sakariinin kanssa kiisseliä.

– Kaipaan niitä puukenkiä. Niissä oli kauniit paperista tehdyt päälliset. Muistan, kuinka sinäkin Annukka odotit, että jalkasi kasvaisi niin paljon, että saisit puukengät, Salonen hymyilee.

Martin päivä 10.11.

Martin päivään päättyi vanhan kansan ns. jakoaika. Se alkoi kekristä (nyk. marraskuun 1. lauantai). Jakoaikana ei saanut tehdä monia töitä, esimerkiksi pestä pyykkiä tai teurastaa eläimiä. Kiellettyjen töiden tekemisestä seurasi karjaonnen menetys ja susien saapuminen seudulle. Nimitys jakoaika tulee muinaisesta ajanlaskusta, jossa vuosi päättyi ja seuraava alkoi marraskuun puolessa välissä.

Kristillinen Martinpäivä on paavi Martinuksen (k. 10.11.655AD) ja luterilaisilla Martti Lutherin (k. 10.11.1483AD)muistopäivä, mutta seuraavana päivänä vanha kansa muisteli ”Vanhaa Marttia” joka oli 300-luvulla elänyt Martinus de Tours, ranskalainen sotilas, joka kääntyi kristityksi ja tultuaan tunnetuksi köyhien auttajana päätyi piispaksi. Martinus perusti myös ensimmäisen luostarin Länsi-Eurooppaan. Vanha Martti sai keskiajalla useita nimikkokirkkoja Suomeenkin ja oman pitäjänkin, Marttilan, jonka vaakunassa ratsusotilas Martinus leikkaa miekallaan viitastaan kappaleen kerjäläiselle suojaksi.

Marttilassa paneuduttiinkin Martinuksen muisteluun oikein hartaudella: ”Martin saunat” lämpenivät ja tuvissa valmistettiin mahtavat juhla-ateriat, joita tarjottiin myös alustalaisille. Mahdolliset erimielisyydet ja kaunat sovittiin, ja päälle juotiin sahtia suuresta pöytätuopista. Myöhempinä aikoina papisto sitten lopetti nämä juhlat niiden muututtua ”juopotteluksi ja mässäilyksi”.

Muuallakin Marttia juhlittiin ruoan merkeissä, sanottiin että ”Martti makkarat sitoo”. Teurastukset oli tehty ennen kekriä, mutta verestä valmistettu makkarataikina valettiin makkaroiksi vasta Martin päivänä. Pohjois-Pohjanmaalla pidettiin Perso-Martti, jolloin syötiin makkaroita ja rasvaisia rieskoja. Kittilässä herkuteltiin ”Liha-Marttina” mm. lampaan päillä.

Työn uurastukseen Martti toi omat muutoksensa: ”Martti maalle, karttu jäälle, paimenet kylän kululle, kalamiehet kankahalle”. Kun Martti tuli maalle, maa jäätyi kulkukelpoiseksi. Kartut eli viitat pantiin jäälle kulkemista helpottamaan ja paimenet keräsivät palkkansa paimennuksen päätyttyä. Avovesikalastuksen päättyminen toi kalamiehet maihin.

Pyhän Ristin päivä 14.9. (Syysristi)

 Suomalaisessa kansanperinteessä vietetään kahta erillistä Ristin päivää. Niistä toinen sijoittuu keväälle (3.5.) ja toinen syksylle (14.9.).  Keväinen Pyhä Risti perustui läntisen kirkon perinteeseen ja syksyinen enempi itäisen kirkon. Keväinen Ristin päivä oli oikeastaan Ristin löytymisen ja syksyinen Ristin ylentämisen juhla.

Risti viittaa Jeesuksen ristiin, jonka Pyhä Helena löysi. Löytöpaikalle rakennettiin Pyhän haudan kirkko, ja se vihittiin käyttöön 13.9.335. Vihkimistä seuraava päivä julistettiin juhlapäiväksi, ja sen perintönä vietetään syksyistä Pyhän Ristin päivää. Tapa on yhteinen sekä läntisessä että itäisessä kirkossa.

Uskonnollisesti Ristin päivä ei ollut suurimpia juhlia, ja niin ennen muuta läntisestä kirkosta päivä alkoi hävitä jo varhain. Virsikirjan kalenterissa päivä oli merkittynä vuoteen 1864. Keväinen Ristin päivä jäi kalenterista vuonna 1928.

Maaseudun elämässä Pyhän Ristin päivä oli myös merkityksellinen. ”Ristiltä nauris kuophan, härkä aithan, kala karhin ja peura kynthen.” Pohjois-Suomessa lihaporot teurastettiin ja lähdettiin kutuun kokoontuvien muikkuparvien pyyntiin. Muikku oli osassa maata hyvin tärkeä pyyntikala.

Ristin päivään mennessä kanalinnut olivat kehittyneet lentäviksi ja osassa maata päivää pidettiin metsästyksen alkamispäivänä. Nykyään metsäkanalintujen metsästys alkaa 10. syyskuuta, joten hyvin lähellä perinteistä Ristin päivää ollaan.

Vanhassa maataloudessa lehmät lypsivät vain laidunkauden ajan, joten Ristin päivä liittyy myös tähän. Sanottiin, että maitoa oli yleisesti saatavissa rististä ristiin eli kevätrististä syysristiin.

Maunon ja Samulinpäivät 19. ja 20.8.

 ”Kun maununpäivänä kylvää rukiin, niin se kasvaa, oli maa silloin märkää taikka kuivaa” (Iitti)

 ”Samuli kylvön aloittaa ja Mooses lopettaa” (Nousiainen)

Maunonpäivä on myöhäinen merkkipäivä, se tuli kalenteriin vasta vuonna 1705 ja samaan aikaan Samulin päivä siirrettiin Maunosta seuraavaksi päiväksi (aikaisemmin Samulin päivä oli ollut kalenterissa 26.8.).                      

Viljaruis on kehittynyt alun perin rikkarukiista, muista viljakasveista poiketen pohjoisilla leveysasteillamme. Se on tuotu Suomen alueelle muiden viljakasvien siementen joukossa rikkamuodossa ja osin olosuhteiden, osin tietoisen valinnan kautta kehittynyt pohjoiseksi menestystuotteeksi.  Ruista on viljelty Suomessa jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Muinaisruis kylvettiin usein muun kasvin juureiseksi, jolloin suojakasvin sato korjattiin syksyllä ja rukiin seuraavana vuonna.

Suomessa kehitettiin myös valinnalla eri aikoihin kylvettäviä ruiskantoja. Umpi- eli köyryruis saatettiin kylvää juuri ennen talven tuloa myöhään syksyllä. Juhannusruis puolestaan kylvettiin nimensä mukaan keskikesällä. Suuri osa rukiista kylvettiin kaskimaihin. Myös kydötystä käytettiin pellon parantamiseen viljellyillä mailla. Kaskeaminen ja viljankuivaus riihessä pitivät torajyvien määrän vähäisenä suomalaisessa rukiissa. Myrkyllisistä torajyvistä kehittyi Suomessa terveysongelma 1800-luvulla paloviljelyn vähenemisen myötä. Ruis oli ennen miehen mittaista ja pysyi harvoin pystyssä elonkorjuuseen saakka. Ruis oli peltojemme yleisin viljalaji pitkälle 1800-lukua.

Vanha sanonta pitää edelleen paikkansa ja aika elokuun 20. päivän jälkeen on edelleen rukiin kylvöaikaa. Samulin päivän jälkeen sanottiin, että yönpimittäjä alkaa toimia ja väläytellä valkeata. Samulin päivän jälkeisestä ”hattutuulesta” eli myrskystä on kuulemma yhdeksän viikkoa talven tuloon.

Pielisen rannoilla on ollut asutusta jo kivikaudella. Nurmeslaissyntyisen Suomen historian dosentin Jukka Kokkosen mukaan alueella on todennäköisesti ollut asutusta koko ajan jääkauden jälkeen, vaikka kaikilta aikakausilta siitä ei todisteita olekaan. Kirjallisia lähteitä on 1500-luvulta alkaen. Ensimmäinen kirjallinen maininta Nurmeksesta on vuodelta 1556.

– Asutus keskittyi aluksi Pielisen rantamaille ja levisi sieltä myöhemmin kauemmaksi, Kokkonen sanoo. 

Esihistoriallisella ajalla asutusta oli jo Lipinlahden ja Höljäkän suunnalla, Porokylässä, Jokikylän ja Karhunpään alueella sekä Ylikylän ja Saramon seudulla.

Suuren ja kalaisen järven rannalle ihmisiä houkutteli ravinto. Kalastus oli merkittävä elinkeino, ja myös verot maksettiin usein kuivattuina haukina. Kala oli erittäin tärkeä ravinnonlähde alueen asukkaille 1900-luvun alkupuolelle saakka. Isoilla taloilla oli Pielisellä kalasaunoja, jonne syksyisin asetuttiin jopa viikoiksi hankkimaan kalaa talven tarpeiksi. 

Järvet olivat vuosisatojen ajan tärkeä kulkuväylä, joten asutus levisi vesistöjä pitkin. Maanteiden ja rautateiden historia on nuorta järvien tarjoamiin kulkureitteihin verrattuna. Pielisen kautta kulki ikivanha karjalaisten suuri pohjantie, joka vei Novgorodista aina Perämeren rannoille Oulun seudulle saakka. 

– Ilman Pielistä tuskin olisi Nurmesta tai koko seutukuntaa, Kokkonen sanoo.

Unikeonpäivä 27.7.

Unikeonpäivän taustalta löytyy vanha legenda, joka kertoo seitsemästä kreikkalaisesta marttyyristä. Tarinan mukaan seitsemän nuorta miestä pakeni Rooman keisarin Deciuksen kristittyihin kohdistuneita vainoja nukkuen Efesoksen kaupungin lähellä sijaitsevassa luolassa vuodet 249-477.

Näiden marttyyrien muistopäivää vietettiin meilläkin jo keskiajalla, tosin aluksi 26.6. Nykyiselle paikalleen päivä siirtyi 1700-luvun puolivälissä. Päivän suomalainen nimi on varsin poikkeava, sillä muissa kielissä puhutaan vain seitsemästä nukkujasta.

Unikeonpäivän uskomukset liittyvät nukkumiseen ja virkeyteen. Jos unikeon päivän aamuna nukkuu pitkään, nukuttaa koko vuoden. Se, kuka jää viimeisenä vuoteeseen, on talon unikeko ja kaikkein laiskin vuoden ajan.

Unikeonpäivän juhlinta saattoi saada nimipäivän vieton piirteitä: nukkuja herätettiin laulamalla tai meluamalla. ”Nimipäiväsankarille” eli unikeolle saatettiin ojentaa kukkia ja järjestää kahvitarjoilu.

Unikeonpäivänä on voinut myös varmistaa oman virkeytensä, ainakin jos renkolaista uskomusta on uskominen; jos meni aamulla varhain ensimmäisenä talliin silmät kiinni, tulivat mies ja hevonen yhtä virkuiksi.

Unikeonpäivän sääenteissä toistuu luku seitsemän. Jos unikeon päivänä sataa, sataa seuraavat seitsemän viikkoa, sanottiin ainakin Paimiossa.