Jimi Hendrix uudisti rockmusiikkia radikaalisti 1960-luvulla. Hän laajensi sähkökitaran ilmaisumahdollisuuksia ja yhdisti bluesia, rockia ja psykedeelistä musiikkia tavalla, joka vaikutti vaikuttaa edelleen kokonaisiin muusikkosukupolviin. Hän on legenda.
Hendrixin musiikki syntyi ristiriitaisessa maailmassa 1960-luvun Yhdysvalloissa. Käytiin Vietnamin sotaa, kansalaisoikeusliike haastoi vanhoja rakenteita ja Kennedyt murhattiin.
Kukkaiskansa, psykedeeliset värit, suitsukkeet sekä rauhan ja rakkauden ihanteet saattavat kuusikymmentä vuotta myöhemmin näyttää idealistisilta. Mutta taustalla on edelleen kysymys: voisiko maailma olla jotakin muuta kuin ahneutta, sotaa ja vastakkainasettelua? Room Full of Hendrixin musiikissa kuultiin vouvaavaa säröä ja herkistellään rakkaudessa.
Jimi Hendrixin musiikkiin tarttuminen on rohkeaa. Hänen persoonallinen soittonsa ja musiikillinen perintönsä ovat niin vahvasti osa rockmusiikin historiaa, ettei vertailulta alkuperäiseen voi välttyä. Room Full of Hendrix ei kuitenkaan tullut vain toisintamaan legendaa, vaan tulkitsemaan hänen musiikkiaan omalla tavallaan.
Lauantai-iltana 31. lokakuuta 2026 Hannikaisen salissa pääsimme kuulemaan, miltä heidän Hendrixinsä kuulostaa.
Konsertissa oli jotakin poikkeuksellisen kiireetöntä ja luontevaa. Bändi ja yleisö keskustelivat keskenään sanoilla, eleillä ja tunnelmoinnillaan. Vuorovaikutusta ei tarvinnut pakottaa. Muusikot puhuivat meille ihmisen äänellä ja Hendrixin musiikilla. Upeaa!
Kitaristi Juho Pitkänen kiitti meitä nurmeslaisia siitä, että bändi oli saanut tulla tänne esiintymään. Kutsuimme heidät käymään kylässä toistekin. Olimme heidän konserttikiertueensa seitsemästoista keikka. Soitannosta huomasi, että yhteinen tekeminen oli hioutunut. Kokonaisuus ei ollut joukko yksittäisiä erinomaisia muusikoita, vaan lähes organismi, joka hengitti ja liikkui yhteisessä rytmissä. Yleisöllä oli ilo ja kunnia päästä osaksi tätä.
Kun bändi palasi encoreen niin kitaristi totesi meidän kaiketi haluavan lisää musiikkia. Yleisöstä kajahti savolaishenkinen vitsikäs vastaus: ”Eikä haluta!” Lopulta saimme neljä encore-kappaletta vastustuksesta huolimatta. Lauantai-iltana ei ole kiirettä kotiin.
Illan mittaan Jimi Hendrixin hittikappaleet koskettivat ja ilahduttivat yleisöä. Foxy Lady, Purple Haze ja Voodoo Child onnistuivat upeasti. Itselleni kolahti erityisesti kaksi kappaletta: All Along the Watchtower ja Machine Gun.
Room full of Hendrixin sovituksessa Machine Gun kappaleesta korostettiin basson ja rumpujen roolia. Sodan kumua kuuluu edelleen maailmassamme ja konekivääri papattaa. Mutta rummun syke on vanha. Se on muinainen ääni ihmiskunnan yhteisessä muistissa. Shamaanin rummutuksessa, basson myötäilyssä ja hillitymmässä kitaroinnissa oli leirinuotion kajo, rituaalin ja tanssin syke. Niin, juuri se, joka vie kuulijan toiseen tietoisuuden tilaan. Mielestäni Machine Gun sisälsi tämän tulkinnan mahdollisuuden. Kappaleen rytmi onkin kutsu eikä ase.
Hannikaisen salissa koin Jarkko Rantasen rummut ja Hannu Sormusen basson voimakkaasti. Keinahtelin hypnoottisen musiikin mukana ja tunsin oloni turvalliseksi ja rentoutuneeksi. Hengitin vapaammin. Joku yleisöstä kyseli kappaleen jälkeen sen nimeä. En itsekään tiennyt sitä. Kappaleen intensiteetti viehätti muitakin.
Selvitin myöhemmin biisin taustoja. Kyseessä on Hendrixin Vietnamin sodasta ja haavoittavasta ihmissuhteesta kertova sävellys. Kuuntelin alkuperäisen Band of Gypsys -albumin konserttiversion, joka on tallennettu Fillmore Eastissä New Yorkissa 1. tammikuuta 1970. Siinä Jimin kitara räimi ja repi, melkein satutti. Kitaran uhma jäljitteli sodan kauheuksia ja kenties surevaa, vihaista sydäntä.
Lauantain konsertissa soolokitaran aggressiivisuutta oli onnistuneesti häivytetty verrattuna Band of Gypsys versioon. Pitkänen antoi taitavasti tilaa. Tämä oli kekseliäs ratkaisu. Kitara ei hyökännyt kuulijan kimppuun.
All Along the Watchtower on kiehtonut minua aina. Erityisesti sen aloitus, jossa narri ja varas keskustelevat. Narri toteaa, että täältä on löydyttävä jokin ulospääsy (There must be some way out of here). Asetelmassa on mielestäni jotakin samaa kuin laulussa Kaksi vanhaa, vanhaa varista tai Samuel Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee (Waiting for Godot). Molemmissa on kaksi hahmoa, joiden dialogissa huokaa haikea, vaikea maailma. Juho Pitkänen lauloi kappaleen Jimin tapaan.
Bob Dylanin sanoituksessa narri kokee maailman sekavaksi ja kaipaa ulospääsyä. Varas vastaa tulkintani mukaan niin, että jospa välttelisimme turhia sanoja ja valheita. Sen sijaan tekisimme asioille jotain. Kappaleen lopussa näkyy jossain kaukana ratsastajia ja kuuluu villikissan murinaa. Jotakin on jo tapahtumassa. All Along the Watchtower ei tarjoa vastausta. Se jättää meidät vartiotornin varjoihin.
Tulevaisuuden uhkia ei tarvinnut selittää Hannikaisen salissakaan. Bändi tiesi, että me tiedämme. Room Full of Hendrixin keikka pohjoiskarjalaisessa kaupungissa kaukana kaikesta ei muuta maailmanpolitiikkaa eikä lopeta sotia, mutta se tarjosi pienen, suitsukkeen tuoksuisen kukkaiskokemuksen siitä, millaisessa maailmassa voisimme elää. In Peace and Love. Rauhassa ja rakkaudessa.
