Blogit

Lemmikit ja lapset ovat sellaisia asioita, joista kaikkien oletetaan usein automaattisesti pitävän. Ainakin saattaa joutua perustelemaan erittäin varovaisesti, miksei pidä.

Kyse on usein siitä, mihin on tottunut. Pikkusisaruksista huolehtinut ei säikähdä lapsenvahtikeikkaa eikä koiran kanssa kasvanut eteisessä haukkuvaa tanskandoggia. Joskus lasten tai lemmikkien sijasta hämmennystä aiheuttavatkin lapsi- ja lemmikki-ihmiset ja heidän hössötyksensä.

Uuden tarinan alku. Näin kuvailisin tätä hetkeä, kun kirjoitan armeijan punkassa ihka ensimmäistä blogitekstiäni Ylä-Karjalan nettisivuille.

Olisi kenties kohteliasta esitellä itseni. Siviilissä minut tunnetaan nimellä Arttu, kun armeijassa kannan ylpeänä sukunimeä Toivanen. Tarinani sai alkunsa vuonna 2002 syntyessäni tuiki tavalliseen sekä turvalliseen suomalaiseen perheeseen. Alkuelämäni asuin Juuassa, kunnes muutin päiväkoti-ikäisenä Nurmekseen. Aloin kiinnostua joukkueurheilusta kouluikäisenä kavereideni kautta, ja pelasinkin jalkapalloa sekä jääkiekkoa teini-ikään asti. Lopetin urani huipulla, kun joukkueemme voitti piirinmestaruuden. Kausi meni itseltäni täysin sivu suun selkäkipujen takia, jotka sain melko viattomassa pallontavoittelutilanteessa kauden alussa.

Ekstrovertti vai introvertti? Tällä yksinkertaisella kysymyksellä teemme toisistamme monia nopeita päätelmiä.

Sinällään kysymys on aivan tavallinen. Viihdytkö enemmän ihmisten ilmoilla vai omissa oloissasi? Yleispätevän vastauksen antaminen on kuitenkin vaikeaa.

Viime talvena asunnossani oli hämähäkki. Sen huomasi ensimmäisenä veljeni, joka osoitti seinällä killuvaa ötökkää vierailunsa lopuksi. Mikäs siinä, ajattelin. Kyllä täällä on tilaa kahdelle. Ainakin, kun toinen on noin pieni.

Mieleni muuttui, kun eräänä iltana uusi kämppäkaverini oli hivuttautunut viereeni sängylle katsomaan Frendejä. Hysteerinen kiljahdus pääsi huuliltani, kun ponkaisin ylös sohvalta ja pelästytin siinä sivussa uuden ystäväni patjanrakoon.

Olen nyt ollut vuoden verran virallisesti joensuulainen. Blogini alkuperäinen teema olikin muutto ja uuteen arkeen sopeutuminen. On siis tilannekatsauksen aika.

Ehkä aloitan opinnoista. Olen suorittanut 13 kurssia ja 52 opintopistettä. Puhun venäjää paremmin kuin ennen, enkä enää koe jatkuvaa alemmuuskompleksia kaksikielisten kavereideni seurassa. Tiedän ettei kielen käyttämiseen tule jatkuvasti tilaisuuksia, ja siksi vähäisetkin tilaisuudet kannattaa jännityksestä huolimatta hyödyntää. Teen virheitä, mutta pääsen niistä yli.

Vanhaksi ehdin, ennen kuin tulin käyneeksi Tornionlaaksossa ajan kanssa. Kun tilaisuus tuli, pääsin tutustumaan ihan toisenlaiseen todellisuuteen. Koronarajoitukset ovat kurittaneet alueen asukkaita huomattavasti raskaammin kuin meitä täällä itärajan tuntumassa.

Miten saisin aloitettua tämän tekstin niin, että pitäisin lukijat mukana loppuun asti? Aihe itsessään on jo sellainen, että houkuttaa napsauttaa ruudulle jotain iloisempaa. Pitäisi kai keksiä jokin hauska, nokkela tai toiveikas näkökulma.

Sellaisia ei kuitenkaan tällä kertaa irtoa.

Olen kai päässyt blogissani nyt siihen pisteeseen, että ulkoisten aiheiden sijaan alan siirtyä metatasolle. Toisin sanoen tällä kertaa blogini aihe on blogi ja kirjoittamiseni teema kirjoittaminen.

Kun minua kysyttiin kirjoittamaan blogia, sanoin, että tarvitsen miettimisaikaa. En tiedä, miksi ihmeessä. Blogi tuntui välittömästi luonnolliselta jatkumolta tähänastisen elämäni mittaisessa kirjoitusharrastuksessa.

Minulla on aina ollut useita mielenkiinnonkohteita. Teatteri, lukeminen, kielet, kirjoittaminen ja ruoanlaitto, muutaman mainitakseni. Kuullessani uudesta harrastuksesta, tavasta tai trendistä olen lähtökohtaisesti positiivisen utelias.

Näin ei ole ollut urheilun suhteen.

Minusta jokaisen pitäisi edes joskus viettää ihan oikeaa lomaa. Ei siis niin, että on suunnitellut viikon täyteen grillijuhlia, veneretkiä ja mökkiolympialaisia, vaan niin, ettei koske kalenteriin ollenkaan. Silloin on aikaa vain olla. Oleminen on aliarvostettua.