Matkan päästä

Säännöt puolituttuudelle

riikan-blogi

Se, että muuttaa korona-aikana uuteen kaupunkiin, ei omien kokemuksieni mukaan estä uusien tuttavuuksien löytämistä. Ongelma on pikemminkin siinä, että ilman säännöllisiä tapaamisia ja yhteydenpitoa suurin osa ihmisistä jää puolitutuiksi.

Puolituttuus, tuo ihmissuhteista piinallisin. Minulla ei ole koskaan ollut vihollista, mutta ainakin hänet kohdatessani voisin luvan kanssa kävellä ohi ja näyttää tympeältä.

Puolitutun kanssa tilanne on toinen. Kun hänet näkee kaupan käytävän toisessa päässä, aivot alkavat raksuttaa. Riittääkö pelkkä nyökkäys vai pitääkö sanoa sanoja? Onko kuulumisia pakko vaihtaa, jos niitä ei ole tai toisen kuulumiset eivät liiemmin kiinnosta? Entä jos ei muista puolitutun nimeä?

Tästä kaikesta voipuneena aivoni tekevät varsin pelkurimaisen ratkaisun: piiloudu viereiselle käytävälle ja odotan, että puolituttu lähtee. Joskus tekniikka toimii, mutta turhan usein kauppareissu muuttuu puolituttuni tietämättä takaa-ajotilanteeksi.

En osaa selittää järjellä, miksi kammoan puolituttuja niin paljon. Olen työskennellyt toimittajana, joten olen kyllä jutellut spontaanisti tuntemattomille. Sukujuhlissakin small talk sujuu kiitettävästi. Mutta luoja nähköön, jos minut yllätetään hetkenä, jolloin luulin saavani olla rauhassa.

Yleensä jätän puhumatta puolitutuille siksi, etten ole valmis kohtaamaan ihmisiä. Kun lähtee pitkän päivän jälkeen kauppaan hakemaan sipsiä ja dippiä, ei haluaisi vastailla kysymyksiin opinnoista, töistä tai lomasuunnitelmista. Varsinkaan, jos asiat eivät aivan ole menneet suunnitelmien mukaan.

Joskus puolitutuille jää puhumatta myös siksi, ettei heitä tunnista. Varsinkin Nurmeksessa asuessani totuin siihen, että koska tahansa satunnainen aikuinen saattaa pysäyttää ja kutsua minua nimeltä. Silloin ei auta kuin vastailla jotakin epämääräistä koulusta ja koettaa päätellä vastakysymysten avulla, kenen kanssa juttelee. Kommentti: “Näin sinut viimeksi, kun olit 3-vuotias” selittää jo paljon sitä, miksei vastapuolen naama soita mitään kelloja.

Höljäkässä puolituttujen kohtaaminen oli hieman helpompaa. Vanhempani ohjeistivat, että oman kylän alueella on hyvä tervehtiä jokaista vastaantulijaa, ihan varmuuden vuoksi. Juttelemaan ei tarvitse jäädä, ainakaan jos ei oikeasti tunnista, kenelle vilkuttaa.

Mielestäni olisi hienoa, jos puolituttujen kohtaamiseen voisi olla selkeät säännöt. Typerimpiä ovat tilanteet, joissa molemmat jäävät vastentahtoisesti vaihtamaan kuulumisia, koska kuvittelevat, että vastapuoli toivoo niin. Sellaisina hetkinä olisi hienoa vain todeta, että kiitos, mutta ei tänään ja jatkaa elämää.

Kohtaamisia voisi ylipäätään helpottaa se, että omat ajatukset voisi sanoa ääneen. Anteeksi, mutta en muista, kuka olet. En ole tänään oikein juttutuulella. Edeltävät lauseet saattavat kuulostaa tylyiltä, mutta itse ainakin kuulisin mieluummin ne kuin epämääräiset mutinat päälle jääneestä hellasta tai siitä, miten todellakin pitää nähdä joku päivä vaikka ensi viikolla.

Kaikille tätä tekstiä lukeville puolitutuille viestini on siis tämä: jos näet minun pakoilevan sinua kaupassa, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Olen luultavasti vain väsynyt, etkä todellakaan ole ainoa, jonka vuoksi piilottelen.

Ja: jos tulen itse luoksesi juttelemaan ja ihan oikeasti kerron, mitä minulle kuuluu, olet erityistapaus. 

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
28.06.2022

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://ylakarjala.fi/