Matkan päästä

Lippu tuntemattomaan, kiitos: muutoksenpelosta

Lippu tuntemattomaan, kiitos: muutoksenpelosta

Minulta kesti kauan myöntää, että olen ihminen, joka ei pidä muutoksista. Haluaisin tietenkin olla se oman elämäni sankaritar, joka kulkee huimapäisesti kohti uutta ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Sen sijaan minua pelottaa.

Pelkään, että kadun muutosta. Pelkään, etten sopeudu siihen ja että se tekee minut onnettomaksi. Pelkään, että tulen koko loppuelämäni katumaan muutosta ja kaipaamaan sitä, miten asiat ennen olivat.

Aika dramaattinen reaktio, ainakin, jos kyse on pienestä muutoksesta, kuten astetta tulisemman salsan valinnasta. Toisaalta sopeutumista ei auta hoputtaa. Sen sijaan että ruoskimme itseämme muutoksenpelosta, voisimme olla empaattisia. On inhimillistä haluta toistuvuuden tuomaa turvaa.

Toisin kuin voisi ehkä luulla, minä ja kaverini, kaikki yli 20-vuotiaita, haikailemme usein menneeseen. Harmittelemme sitä, miten kesän kynnyksellä meillä ei olekaan enää aikaa viettää yhteisiä mökkiviikonloppuja tai edes istua yhdessä terassilla. On töitä ja kesäopintoja, pyykinpesua ja puhelinlaskuja.

Muistan toki nekin ajat, kun toivoin asioiden muuttuvan. Halusin asua jo omillani ja elää omannäköistä elämääni. Itsenäisen aikuisen elämä on toki hienoa, mutta siitä katoaa nopeasti glamour – jos sellaista nyt koskaan olikaan.

Ja toisaalta, jos nykyään näen koululaisryhmän pelaamassa pesäpalloa, tunnen äkkiä syvää kiitollisuutta siitä, että asiat todella ovat muuttuneet. Minun ei enää koskaan tarvitse mennä liikuntatunnille ja esittää, että osaan pesäpallon säännöt.

Joskus muutoksenpelko estää tekemästä asioita, joita haluaisi. Uuden harrastuksen tai ystävyyssuhteen aloittaminen arveluttaa, koska se saattaa koska tahansa päättyä. Sen sijaan että iloitsisimme tällä hetkellä elämänlaatua parantavasta asiasta, suremme jo valmiiksi siitä luopumista.

Minusta on harmillista, että usein arvotamme asioita niiden pysyvyyden mukaan. Työ, ystävyys tai harrastus on arvokas vain silloin, jos se kestää vuosia tai vuosikymmeniä. Todellisuudessa lyhyetkin kokeilut ja kohtaamiset voivat antaa paljon ja vaihtaa vaikka koko elämän suunnan.

Asetelman voisi kääntää myös päälaelleen: mitä, jos mikään ei koskaan muuttuisi? Jos kaikki toistuisi samanlaisena päivästä toiseen, missä olisivat hauskuus ja haasteet? Pohjimmiltaan tarvitsemme epävarmuutta, edes pieneksi mausteeksi.

Oman elämäni muutokset ovat liittyneet yleensä koulunvaihtoon. Ala-asteen priimukselle oli vaikeaa hyväksyä, ettei yläkoulussa ehkä olekaan luokkansa tai ikäryhmänsä älykkäin. Omien kokemusteni mukaan koulu-, työ- tai asuinpaikan vaihtamisessa ei ole mitään runollista tai erityisen hohdokasta. Sen sijaan on jatkuvasti väsynyt ja vähän pihalla.

Tietenkään muutos ei ole aina itsestä kiinni. Maailman- tai elämäntilanne voi koska tahansa keikahtaa päälaelleen, eikä itse auta kuin roikkua mukana ja toivoa parasta. Ulkoisten vaikeuksien myllertäessä saa toisinaan tehdä kovasti töitä, ettei muutu katkeraksi. Pitää koettaa luottaa siihen, että tapahtuu vielä uusi, positiivinen muutos. Tai luoda sellainen itse.

Terveisiä siis kaikille muille muutospelkoisille: ajan myötä muutos kasvaa arjeksi, arki muistoksi ja muisto kullatuksi. Jos ei, ainakin saat kokemuksesta hyvän tarinan kahvipöytään kerrottavaksi.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
28.06.2022

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://ylakarjala.fi/