Matkan päästä: Iltavirkun valitusvirsi
Iltavirkku jaksaa lähteä kävelylle vielä iltakymmenen jälkeen. Kuva Porvoon satamasta. Kuva: Riikka Hiltunen
Olen viettänyt nyt muutaman viikon lomaa Nurmeksessa, ja eräs asia on varmistunut: olen ehdottomasti iltavirkku.
Käsitys omasta ilta- tai aamuvirkkuudesta peilautuu aina muihin. Olenhan minäkin lukioikäiseen itseeni verrattuna aamuvirkku, mutta muuhun maailmaan verrattuna silti yökukkuja.
Kun asuu aamuvirkkujen kanssa, saa usein herätä kuittailuun. Iltavirkulle ilmoitetaan heti, montako tuntia on oltu jo hereillä ja mitä kaikkea saatu aikaan. Vaihtoehtoisesti toivotetaan vitsikkäästi hyvää iltapäivää.
Elämme aamuvirkkujen maailmassa. Jokainen joutuu kohtaamaan jo lapsesta asti aikaiset aamuherätykset. Silloin vanhemmat ovat vielä auttamassa aamutoimissa ja patistamassa liikkeelle, mutta aikuisena pitää patistaa itse itseään.
Aamuvirkku on reipas. Hän ehtii ajoissa töihin, hotellin aamupalalle ja soittamaan asiakaspalveluun. Menestyjät jakavat maailmalle viideltä alkavat aamurutiininsa, joihin kuuluu rutkasti smoothieita ja bisnespuheluita.
Iltavirkku on laiska. Hän myöhästelee useammin ja skippaa usein päivän tärkeimmän aterian eli aamupalan. Iltavirkuillekin on toki ohjelmaa tarjolla, mutta se on usein juhlimis- ja alkoholipainotteista. Iltavirkulta puuttuu itsekuri.
Ehkä aamuvirkut ajattelevat, että me iltavirkut jäämme elämästä paitsi. Joskus todella havahdun siihen, että aamuvirkut ovat tehneet jotain mukavaa sillä välin kun olen itse vedellyt hirsiä. Vaihtoehtoisesti he ovat tehneet päivän työt jo aamusta ja saavat nauttia loppupäivän joutilaisuudesta.
Kokemus oli paljon tunnelmallisempi kuin turistikierros.
Aamuvirkut eivät tiedä, että me iltavirkut ajattelemme aivan samoin heistä. Illan myötä hiljenevä maailma on taianomainen, ja aamuvirkut missaavat sen kerta toisensa jälkeen.
En minä valvo iltaisin juhliakseni tai kykkiäkseni koneella (joka kerta). Valvon, sillä uinuvan maailman myötä myös ajatukset hiljenevät. Ilta on suuren inspiraation aikaa, sillä myös pään sisäinen kriitikko lakkaa nurisemasta. Mihin vuorokaudenaikaan luulette minun kirjoittavan näitä tekstejä?
Kun kävin keväällä Porvoossa, puhuin ystäväni kanssa myöhään puhelimessa. Harmittelin venähtänyttä keskustelua, sillä ajattelin, etten ehdi enää kaavailemalleni kävelylle. Ilta pimeni ja taivaalta rihmoi vettä. Lähdin silti.
Ajattelin kävelyn olevan hirveä virhe, kunnes pääsin vanhaan kaupunkiin. Mukulakivet kiilsivät vedestä ja kelmeät katulamput paloivat. Harvat huppupäiset kulkijat vilistivät kapeita katuja, ja minä kurkistelin hämäriin näyteikkunoihin.
Porvoon vanhakaupunki on erilainen kokemus illalla kuin päivällä. Kuva: Riikka Hiltunen
Kokemus oli paljon tunnelmallisempi kuin turistikierros, jonka tein samoilla kaduilla muutama päivä myöhemmin. Jos en olisi iltavirkku, olisi jäänyt tämäkin kokematta, ajattelin.
Vuorokausirytmistä ei voi päätellä kenenkään ahkeruutta tai laiskuutta. Aikaisin herääminen ei takaa tuotteliasta päivää, eikä vastaavasti myöhään aloitettu päivä ole automaattisesti hukkaan heitetty. Kannattaa siis jättää kuittailut vähemmälle – me iltavirkut emme kaipaa lisäsyitä vältellä aamujemme aloittamista.
