Kantahämäläisessä taajamassa, jossa tätä kirjoittaessani olen, koettiin juuri ”valkoinen kurittaja”. Muun muassa niin nimitettiin mediassa etukäteen lumimyräkkää, jonka oli määrä toissapäivänä ja eilen pyyhkiä eteläisen Suomen yli.
Loppujen lopuksi ”kurittaja” oli kymmenkunta senttiä aika lyhyessä ajassa satanutta uutta lunta.
Tein eräänä 1990-luvun alkupuolen uudenvuodenaattona tietämättäni elämäni munauksen. Otin perheeseemme alkuvuodesta otetun koiranpennun mukaani ystävien asuinalueen ilotulitusta katsomaan. Ei ehtinyt monta rakettia ilmoille räiskähtää, kun tajusin, että koira on vietävä äkkiä sisälle kuuntelemaan muita ääniä.
Parikymmentä vuotta sitten ensimmäinen lapsenlapseni sai Pieni maailmanmatkaaja –nimisen tietokonepelin, josta hän nopeasti oppi maitten ja kaupunkien nimiä ja sijainnit kartalla. Aina, kun eteen sattui kartta, hän osoitteli mieleen jääneitä paikkoja. Luettelo meni tyyliin: Suomi, Kajaani, Ruotsi, Saksa, Kazakstan. Alkupään luettelo vaihteli, mutta lorun lopuksi tuli aina Kazakstan, ja sormi meni ihan oikeaan paikkaan.
Jos enteisiin uskoisi, tuota voisi nyt sellaisena pitää.
En muista, että olisin ollut koskaan niin vihainen. En vain tiennyt, kenelle. En edes tiennyt, onko häntä olemassa ja oliko vihaisuuteen oikeasti syytä. Vuorokautta myöhemmin selvisi, ettei ollut. Kiukku vaihtui myötätuntoon.
On ihan oikein, että yhteiskunta ottaa digitalisaatiosta kaiken hyödyn irti. Se ei kuitenkaan saa johtaa digitaidottomien syrjäyttämiseen. Tästä tuntuvat kaikki olevan samaa mieltä. Miksi sen estäminen sitten on niin vaikeaa?
Jos kuvassa oleva otsikko ei muistu mieleen, kuopaiskaapa lehtipinoa tai poiketkaa kirjastoon lukemaan viime viikon perjantain (6.7.) Karjalaisen kulttuurisivut.
– Käykää hyvät ihmiset konserteissa, kehottaa musiikkikriitikko, kulttuuritoimittaja Kimmo Nevalainen Näkökulma-kirjoituksessaan. Hyvästä syystä kehottaakin.
Kännykkäkameralla sirkuksen katsomosta napattu kuva ei ole teknisesti kummoinen, mutta toivottavasti siitä edes vähän välittyy maneesilla ison renkaan kanssa pyörivän nuoren miehen taituruus. Hän on suomalainen sirkustaiteilija Armas Lintusaari.
Näin Sirkus Finlandian tämän kesän ohjelman keskiviikkona Lieksassa, jossa katsomo oli lähes täysi. Tiistaina sirkus oli ollut Nurmeksessa, ja kavereiden Facebook-päivityksistä päätellen tunnelma oli korkealla täälläkin.
Olin jollain ammattiini liittyvällä kurssilla kevättalvella 1976. Ruotsin hovi oli ilmoittanut, että saman vuoden kesällä vietetään kuningas Kaarle XVI Kustaan ja Silvia Sommerlathin häitä. En enää muista, mihin kurssilla käsiteltyyn asiaan se liittyi, mutta luennoitsija joka tapauksessa kertoi, että Suomessakin on vaadittu häiden näyttämistä suorana televisiossa. Meitä kuulijoita nauratti.
Mutta niin vain Ruotsin hallitsevan kuninkaan häät nähtiin Suomessakin suorana lähetyksenä. Lieneekö sen jälkeen Euroopassa vietetty yksiäkään prinsessa- tai prinssihäitä ilman meilläkin esitettyjä televisiointeja.
Passin kanssa typerehtimen ei välttämättä estä matkaa, ja kommellukset voi jälkeenpäin kuitata huumorilla. Parasta on kuitenkin olla huolellinen.
Koen saaneeni toisena pääsiäispäivänä kunnollisen onnenpotkun, kun keittiöni ikkunan alle ilmestyi kärppä. Huomasimme ensin jotain vilahtelevan vadelmikon takana. Kun otus nousi vadelmien tukirimojen varaan katselemaan ympärilleen, tunnistimme sen kärpäksi.
